Yhteystiedot

Alnus ry
Mastotie 10
68100 Himanka

Metsät / Meidän metsämme / Vihreä kulta / Metsät loppuvat
 

Tarina on julkaistu aikaisemmin Vanhaa Räyrinkiä kirjassa. Kirjassa olevat tarinat on koottu Aila Haapalan vetämän  perinnepiirin muisteluista sekä haastatteluista ja asiakirjoista.                           

Kirjoittaja: Marjatta Pulkkinen
Artikkeli julkaistaan www.alnus.fi/ -sivuilla tekijöiden luvalla

Metsät loppuvat

Kun aikaisemmin oli puuta käytetty vain kotitarpeisiin ja kaskenpolttoon, tuli siitä 1600-luvulta alkaen tulolähde.1 Myös Räyringin upeat puut muuttuivat laudoiksi, lankuiksi ja sahatukeiksi puhumattakaan tervan tirinästä salojen kätköissä. Keski-Pohjanmaan rannikon hallitessa suurinta osaa maamme laivanrakennuksesta, kuhki metsissämme moni isäntä niska kenossa arvioimassa  puun kelvollisuutta mastopuuksi tai laivalankuksi.

Kun  metsien jakoa ei vielä ollut, tuli kiistaa nautintaoikeuksista. Vuonna 1729 Matti Emmet Teerijärveltä oli haastanut Elias Alaspään käräjille siitä, että tämä oli anastanut noin 200 Emmetin kaatamaa sahatukkia. Emmet huomautti, että koska hän asui Kokkolan puolella, hänellä oli oikeus vuosien 1673 ja 1702 päätöksien mukaan kaataa puita mainitussa pitäjässä. Alaspää kuitenkin väitti Emmetin kaataneen tukkeja aivan hänen talonsa luota. Kihlakunnan kirjuri Elias Karling vaati Emmetille rangaistusta metsänhaaskuusta ja valitti liiallisesta tervanpoltosta ja sahauksesta. Lautamiehet asetettiin tutkimaan asiaa.2  Metsien loppuminen on ollut tosiasia jo monta sataa vuotta!

metst_loppuvat1-2.jpg

Jo  parilla mastopuun myynnillä saattoi kohentaa taloutta. Vuonna 1731 Löijan Matti Erkinpoika, Erkki Finnilä, Juho Savo ja Matti Kaustinen olivat myyneet raatimies Daniel Ahlalle  kaksi  mastopuuta ja saaneet siitä 100 kuparitalaria.2  Kuusi vuotta myöhemmin taas valitettiin metsää olevan vähän suurten metsäpalojen vuoksi.

Lassilan miehet metsätöissä 1920-luvulla. Vasemmalta Eemeli, Nestori ja Edvin Lassila. Seppä-Eemeli ja nestori olivat Ylitalon veljeksiä ja Edvin Alitalosta

Vuonna 1740 käytiin pitkä puunkaatoriita. Sen yhteydessä  käytiin kiistaa pitäjien rajoista, Pedersören ja Kokkolan. Me asuimme Kokkolassa, sääksjärviset Pedersöressä. Mikkolan vävy ja Löijan Erkki olivat selittämässä rajan kulkua Kontonevalla ja Patananjoella. Vuonna 1752 taas osti  raatimies Petter Steenhagen Erkki Pulkkiselta, Matti Finnilältä ja Erkki Töyrältä 124 kappaletta  laivalankkuja. Ne oli ajettu joenrantaan lähelle Pulkkista ja Matti Kaustinen oli uittanut ne Halkokarin rakennuspaikalle. Samana vuonna Storen eli Salmelan Antti ja Matti Finnilä  olivat luvanneet Kokkolan kauppiaalle 10½ syltä  pitkän mastopuun, jonka läpimitta ohuemmasta päästä oli 14 tuumaa. Olisiko pituus nykymitoissa 18 -19 metriä ja halkaisija 34 senttiä.

Ilmeisesti metsä piti Finnilän talon vauraana näinä aikoina, sillä vuonna 1800 oli Erkki Matinpoika Finnilä Vetelin toiseksi varakkain isäntä. Vuonna 1755 ilmoitetaan veronkannon yhteydessä, että Räyringissäkin joka talo polttaa tervaa, ja lautoja sahataan kotitarpeiksi. Sanotaan, että metsäpinta-ala on vähäinen ja metsät on pilattu tervan- ja kaskenpoltolla.2

Ennen isojakoa puut olivat niin lopussa, että aidaspuitakaan eivät kokkolalaiset saaneet kuin parin kolmen peninkulman päästä. Talonrakennuspuita saadakseen oli mentävä Perhoon. Kilvan rakennettiin suuria tupia ja tuhlattiin puu loppuun. Vuonna 1858 kirjoittaa Suometar Vetelin terveisissä: "Tervan polttamisesta ovat metsät loppumaisillaan ja sen tähden se elatuskeino onneksemme lakkaamaisillaan. Nyt on täytymys käydä maata viljelemään, jota näihin vuosiin asti on laiminlyöty."

1 = Pentti Virrankoski: Kokkolan pitäjän yläosan historia
2 = Virrankosken kokoelma Vetelin kunnan arkistossa



kotisivut yhdistykselle