Yhteystiedot

Alnus ry
Mastotie 10
68100 Himanka

Metsät / Meidän metsämme / Vihreä kulta / Uitto; Terva ja sysi

 Tarinat on julkaistu aikaisemmin Vanhaa Räyrinkiä kirjassa. Kirjassa olevat tarinat on koottu Aila Haapalan vetämän  perinnepiirin muisteluista sekä haastatteluista ja asiakirjoista.

Kirjoittaja: Marjatta Pulkkinen.
Artikkeli julkaistaan www.alnus.fi/ -sivuilla tekijöiden luvalla

Uitto

Terva ja sysi


”En minä huoli susta,
sinä olet pieni ja musta,
sinä saat mennä kaupalle tervan kusta.
Minä otan uuden,
komian ja suuren,
joka mulle nappaskengät ostaa.” (Siviä Nisula)
                                    
Tervanpoltto on ollut vanhoina aikoina ylimaan tärkein tulolähde. Tervaspuiden päältä tuli erimielisyyttä. Vuonna 1782 Juho Torppa vaati korvausta Erkki ja Matti Alaspäältä siitä, että he olivat kolonneet ja hakanneet tervaksia Valkiavedenkankaan läheltä. Maanmittari todisti, että Ylivetelin ja Räyringin kylien välillä ei kertakaikkiaan ollut mitään rajaa.2

Kankaanranta  mainitsee tervanostajana, välittäjänä ja valmistajana Aaprami Mikkolan, "Roosin".(1768 - 1835). Tervaa vastaan ostettiin kaupugista tavarat. Kullakin talolla oli oma tervaporvarinsa, jonka kanssa asioitiin. Koska Pohjanmaan tervanvienti käsitti 1700-luvun lopulla 95 prosenttia maamme tervakaupasta, saivat siinä räyrinkiläisetkin olla asialla.

Vuoden 1855 Suometar-lehdessä kirjoittaa nimimerkki M.T. Ylivetelistä, että täällä päivitellään tervametsien loppumista: kun metsät ovat yhteiset ja jakamattomat, niitä haaskataan kilvalla. Yliveteliläiset ovat ennen saaneet kauppamiehiltä tavaroita velaksi, ja sitten ovat tervalla maksaneet, mutta kun tervaa saadaan vähän, ei tavaroita saada. Jopa entiset velat vaaditaan maksettavaksi. Kirjoittaja arvelee monen pääsevän talostaan sen takia.

Nälkävuosien aikaan 1800-luvun puolivälin jälkeen maksettiin tervasta parhaimmillaan 34 markkaa ja alimmillaan yhdeksän markkaa tynnyriltä. Vanhan tavan mukaan talolliset veivät tervansa Kokkolaan hevosella, joka veti yleensä kolme tynnyriä eli noin 375 litran kuorman. Vuosisadan vaihteessa siirryttiin kesäkuljetuksiin.5

Yli 70 vuotta (vuona 1994) on siitä, kun Isonkylän viimeinen tervahauta poltettiin Evijärven tien varrella peltojen takana. Sahamyllylle mentäessä oli vielä toinen tervahauta. Martti Lång muisti näiden polttamisen.

Kuivettuneesta petäjän kannostakin tuli hyvin tervaa. Julius Pulkkinen kertoo, että salmelalaiset polttivat kannoista hytissä tervaa, ainakin Jalmari Salmelan isä Antti. Hytissä poltetaan puut eri pesässä; kuumuus tulee hyttiin ja terva juoksee pois. Muistetaan myös hauta Forsbackassa päin ja kankaan takana poltettiin hyttiä. Salmelan Erkki, Santran isä, osasi polton ja Salmelan Juha. Pulkkisessa  Jännikankaan Juho oli tervajumala.

Kesän tai kaksi olivat seisoneet kolotut puut. Tervaksia ei käynyt suvella hakkaamisen. Pakkanen piti olla. Talvella rouhittiin, hakattiin  ja ajettiin tervahaudalle. Tavallisesta koloamattomasta  männystä ei paljon tervaa tullut.  Tervahauta laitettiin kuoppaan, sysimiilu maan pinnalle. Tervahaudan pohja juntattiin savella. Puut pantiin siihen lappeelleen, mutta sysimiilussa pystyyn.

Eikö kerrokin Koloklumpin - Kolklump - paikannimi vanhasta sydenpoltosta?  Tarpeelliseksi tämä taito tuli taas sodan aikana, jolloin sysiä tarvittiin häkäpönttöautoihin. Haapajärven yläpäässä poltettiin paljon sysiä keripukeista ja propsista, mutta se ei tullut oikein autohiiltä. Koivuhaloista poltettiin.

Loukkukoskella Halsuan takana oli isot hommat. Lesken Olavi osteli halkoja ja poltti sysiä. Kyseli polttajaa ja sai sitten kraatari-Jaakon, vanhan miehen ja jonkun nuoren miehen Pulkkisesta. Huuskon takana polttivat, mutta  sitten paloi satoja metrejä halkoja ihan poroksi. Ei tullut hiiliä ollenkaan.8  

Sydenpoltto oli tarkkaa hommaa. Palkkamies oli panemassa alkuun. Sysi oli kallista, kun se tehtiin lehtipuusta.
Ketolan Toivo oli sydenpoltossa kesken sodan ja metsäkoulun. Oli hakattuna 12 000 kuutiometriä puuta. Valtion polttoainetoimisto oli sitoutunut toimittamaan sysiä.

Metsäkoululaisista saatiin ilmaista työvoimaa. Sysimiilun alle laitettiin laudoista ilmatorvet vastakkaisilta puolilta keskelle jonkun verran maasta irti olevaan suurempaan ilmatorveen. Ilmatorven ympärille ladottiin kaksi metriä pitkää koivurankaa pystyyn, päälle vielä metrin mittaisia pölkkyjä. Reunoille laitettiin pystyyn kuivaa leppää. Ladotut puut peiteltiin ketoturpeella ja mullalla  ja se tuettiin valumiselta. Yhdessä miilussa oli noin 12 kuutiometriä puutavaraa. Sytykkeeksi  pantiin tuohia ja petrolia joka kanavaan. Joka puolelta sytytettiin. Kun rupesi parimetrinen liekki tulemaan torvenpäästä, niin silloin kiljaistiin, että onnistu! 

Polton kestäessä oli peite yhtenään nuijittava alaspäin. Ilmaa annettiin aina vastakkaisilta puolilta vuoroin tukkien ja avaten torvien suut. Kun se oli metrin verran palanut,  torvi kitkutettiin pois. Vieressä piti olla puita, jotka lyötiin kiireesti reikään. Muuten sieltä olisi tullut kamala, kitkerä savu, jota syntyy  tuohentervan palaessa. Sitä jos vetää henkeen... Ei ollut naamareitakaan. Juntattiin, ettei päässyt palamaan liiaksi. Piti palaa tasaisesti. Jos ei tihkunut savua, tehtiin reikiä pitkällä rassilla.

Sysihauta jäähdytettiin ja rassilla kokeiltiin, ettei tule savua. Vähitellen sitten otettiin päältä mullat pois ja hajotettiin erikoisella haravalla, jossa oli kuusituumaiset naulat piikkeinä. Sysi vedettiin hajalleen ja ruiskutettiin. Jos niissä oli vähänkään elämää, ne olivat liekeissä heti. Sydet säkitettiin hehdon paperisäkkeihin. Ne lapioitiin lavalle ja siitä  murskattiin käsin pyöritettävällä koneella säkkeihin. Säkissä oli merkki, mihin asti pantiin. Rautalangasta oli sidelanka. -  Tällainen oli metsäkoulun oppilaiden hiilimiilu vuonna 1940.


2 = Virrankosken kokoelma Vetelin kunnan arkistossa
5 = Heikki Junnila: Perhonjokilaakson historia
8 = Kotiseutuyhdistyksen arkisto

 


kotisivut yhdistykselle